Johtamista oppimassa

Suvi, jonka kanssa toimin yhdessä esimiesviikolla, kirjoitti aiemmin johtamisesta jotenkin niin, että niin sanotusti inhimillisempi ja lähestyttävämpi johtaminen on luonnollisempaa hänelle. Olen osittain samoilla linjoilla. En koe olevani johtavaa tyyppiä siksi, että yleensäkin kaikenlainen arvojärjestykseen perustuva organisoiminen on minusta lähinnä huvittavaa.

Toki ymmärrän, että työyhteisössä on tarve ihmisille jotka pitävät langat käsissä, erityisesti jos ne ihmiset ovat kokeneempia kuin toiset. Näen siinä vain itse hillitöntä keinotekoisuutta, koska ihmiset osaisivat kontrolloida itseään tekemään parempaa tulosta, jos vain yrittäisivät. Johtajan tehtävänä on tavallaan pakottaa ihmiset tekemään parhaansa mikä on hyvin kummallista, koska oletusarvoisesti ihmisten pitäisi pystyä siihen jo valmiiksi - ja heidän pitäisi pyrkiä siihen heistä itsestään lähtien, ei kenenkään toisen pakottamana.

Koska johtavuutta täytyy kuitenkin joskus pakon edessä suorittaa, yritän suhtautua tehtävään tietyllä siihen oletetusti kuuluvalla vakavuudella. Olen joka tapauksessa suhteellisen paljon vaativa ja sanon kärkkäästi, jos jotain ei tehdä oikein - kärkkäällä en tarkoita tylytystä, vaan yksinkertaisesti vaadin että toinen yrittää parhaansa.

En kuitenkaan koe tätä touhua mitenkään erityisen mieleisenä ja vaikka se palkitseekin lyhyellä aikavälillä, en koe saavani siitä mitään irti pidemmässä jaksossa. Viimeisin kerta oli kolmas kerta kun olen joutunut toimimaan “esimiehenä” ja tietyllä tapaa viehätys touhusta alkaa pikkuhiljaa haihtua. Pääasiallinen syy on juuri se minkä koen johtamisen mielettömyytenä: on vain sovittu ja oletetaan, että joku kaitsee laumaa, vaikka tämä olisi millainen tunari ja pienellä yrittämisellä siihen kaitsemiseen ei edes olisi tarvetta. Toisin sanoen johtajan olemassaolo itsessään voi pahimmillaan olla ainoa oikeutus johtajan olemassaololle, ei mikään todellinen tarve.

Samoin olen huomannut, että kokemattomammille opiskelijoille on vaikeampi olla esimiehenä kuin samalla tasolla oleville - saman vuositason opiskelijoille voi puhua samoin termein ja suuremmalla yhteisymmärryksellä kuin joukolle tuntemattomampia sanan säilän sankareita.

Kaikki tämä johtaa mahdollisuuteen, jossa johtaja on sitä tehokkaampi mitä enemmän hän muistuttaa alaistaan. Eräässä aiemmassa blogikirjoituksessa mainittiin, että kaverillisuus on yliarvostettua johtajan ja työntekijän välillä. Olen samaa mieltä - nimittäin siinä tapauksessa, että työpaikalla edes kuuluu olla johtaja. Miksipä kuuluisi?

Tulevaisuudessa lehtityö siirtyy yhä enemmän kollektiivisempaan suuntaan ja lehdissä on jo nyt havaittavissa suunta, jossa päätoimittajakin on pikemminkin juoksupoika, pääasiallisena tehtävänään lähinnä antaa ympäripyöreän summittaisia ohjeita. Jokainen hoitaa oman asiansa mallikkaasti, linjaukset tehdään yhdessä.

Joka tapauksessa voi olla, että esimiesasemassa toimiminen ainakin tällä alalla on omalta kohdaltani tässä. Ainakin toivon niin.

Mikko

Sampan tavoin on kommentoitava sitä, että esimiestehtävissä ei meillä kahdella ollut kovin paljon tehtäviä. Ironia on ihanaa. Siitä huolimatta, että ammattiympäristössä esimiehet eivät yleensä jalkaudu pikku toimittajien keskuuteen eivätkä varsinkaan lähde kuvausreissuile ellei ojassa ole oma lehmä, sitä olisi voinut tässä rupeamassa harkita. Jokaiseen “tv-juttuun” jäi jotain ikäänkuin roskaksi silmään, minkä tässä vaiheessa koulutusta ja tällä kokemuksella olisi osannut auttaa hieraisemaan pois.

Tietysti voidaan spekuloida, josko olisi pitänyt työntää nokkaansa vielä syvemmälle siinä vaiheessa, kun nuoremmat opiskelijat suunnittelivat ja editoivat juttujaan. Nämähän olivat ne vaiheet, joissa meidän mielipiteillämme sekä korjaus- ja kehitysehdotuksillamme oli eniten tilaa ja merkitystä.

Oma-aloitteisuudesta ja motivaatiosta on pakko antaa oppilaille täydet pisteet. Toiminta oli esimerkillistä ja videot erinomaisia, kun otetaan huomioon, että kokemusta niiden tekemisestä ei monellakaan tainnut olla.

Esimiehenä toimiessa huomasin erityisesti ilmapiirin vaikutuksen lopputulokseen. Minusta humoristinen ja leppoisa ilmapiiri on hedelmällisempi, kuin raivokas ja stressaava hikipajameininki. Tottakai uutishuoneissa on kiire ja hektisyydeltä ei voida aina välttyä, mutta sitä ei tarvitse edesauttaa.

Jos esimies kykenee luomaan rennon ilmapiirin ja sitä kautta miellyttävän työympäristön, tuloskin on sen mukaista. Kyllä ne vapaan kanan munat, onnellisen elämän viettäneen lehmän maito sekä kelvollisen elintilan saanut kinkku vaan maistuvat paremmilta.

- Jarno

Se, mitä radiotyön perusteet -kurssilla nähtiin ja koettiin ei kenties ollut aivan sitä, mitä johtamisella perinteisessä mielessä tarkoitetaan. Pikemmin tulee mieleen tuutoritoiminta. Kun aloitusviikolla joskus muinoin tulimme ymmyrkäisinä kouluun, järjestivät tuutorimme meille joukon tutustumisleikkejä, joilla aloimme vähitellen tottua kouluun ja sen rutiineihin. Nyt me, Kombossa kuukauden ajan juontaneet, koulumaailmaa ajatellen suhteellisen kokeneet radiotoimittajat pääsimme ensiaskeleitaan eetteriin ottavien journalistinpoikasten ohjaajiksi.

Mistään esimiesasemasta ei kirjaimellisestikaan voi puhua, koska olemme kaikki kavereita - ja olleet jo pitkään. Radiokurssilaisia oli seitsemän. Yksi asuu yläkerrassani toisen tuottajan kämppiksenä, toinen on ollut rahastonhoitajana koulutusalajärjestön hallituksessa, jossa itse olen ollut puheenjohtaja ja toinen tuottajamme sihteeri. Kolmas hajoitti aikanaan sänkyni hyppimällä siinä, kun ensimmäinen oli sammunut omissa tupareissaan. Neljäs, viides ja kuudes ovat olleet hyvänpäiväntuttuja aina. Vain kuudes ja seitsemäs olivat täysin minulle ennestään tuntemattomia ihmisiä. Minä sen sijaan en heille, sillä kumpikin oli kuunnellut Komboa.

Studioon lähtiessä oli hyväksyttävä se, että olemme kahden opettajan, neljän tuottajan ja seitsemän toimittajan tiimi. Se oli pelkästään hyvä asia. Seitsemän meistä teki raskaan ja likaisen työn ja me kuusi muuta toimimme heidän ohjaajinaan, apunaan ja kannustajanaan. Rohkaisimme kokeilemaan uusia juttuja ja annoimme myös palautetta. Itse asiassa sitä suorastaan meiltä jopa vaadittiin.

Monesti puhutaan siitä, voiko esimies olla alaisensa kaveri ja toisinpäin. Kyllä voi. Silloin vain hierarkkiset rakenteet ovat himmentyneet. Jos esimies ei ole egovammainen ja työntekijä on kuuliainen, niin kaikki menee hyvin.

DW

Mistä löytyvät parhaimmat pomot? He, joita kuunnellaan ja jotka täyttävät oman paikkansa niin täydellisesti ettei kenelläkään toisella ole mitään asiaa sille tontille. He, jotka oikeasti osaavat asiansa ja saavat pyörät pyörimään.

Vastaus: suurperheistä. Mitä tulee organisointikykyyn, auktoriteettiin ja töiden sujuvuuteen, ovat suurperheiden äidit aivan omaa luokkaansa.

Seurasin kerran kaverini perheen toimimista. Hänen äitinsä jakoi tehtävät lapsilleen, passitti miehensä pois jaloista ja teki hämmästyttävällä vauhdilla ei yhtä eikä kahta, vaan kolmea asiaa yhtä aikaa: ruuanlaittamista, vauvan hoitamista ja tiskivuoren raivaamista.

En tietenkään tuollon vielä tajunnut katselevani Maailman Parhaimman Pomon työskentelyä, tämä asia minulle valaistui vasta toimittuani hetkisen aikaa nuorempien opiskelijoiden esimiehenä. Tuolloin tajusin, että synonyymi sanalle äiti on pomo. Ja sellainen olo minulla todellakin oli: kuin olisin kasvattanut, vahtinut ja hoivannut laumaa omia lapsiani. Lapsia, jotka ottivat haparoivia askelia kohti radion äänirikasta maailmaa.

Esimiehenä työskentelevän on hyvä asennoitua hiukan äitimäisesti alaisiinsa. Yhtä turhauttavaa on ensimmäinen pyörällä ajokerta kuin uuden tietoteknisen asian opettelu. Yhtä kärsivällisesti on neuvottava ja tuettava pientä lasta koulutiellä kuin aikuista työmaailmassa. Ainut suurempi ero on se, että aikuiset harvemmin itkevät epäonnistuttuaan.

Lisäksi äiti tietää aina kaiken. Jollain maagisella tavalla äiti lukee lapsensa ajatukset ja pystyy pikkiriikkisistä vihjeistä päättelemään, mikä on hätänä. Esimiehenkin olisi syytä osata tulkita alaisiaan, tuntea heidät ja tietää, miten toimia kunkin kanssa konfliktitilanteessa.

Äidin ja pomon erona on se, että pomo ei silitä alaisensa päätä ja puhalla pipiä pois. Asiansa osaava pomo ”puhaltaa pipit” pois ammattitaidollaan – sillä, joka syntyy vain vuosien opettelun kautta.

Todettakoon lopuksi, että kaikista ihmisistä ei ole äideiksi. Niin kuin ei ole kaikista ihmisistä pomoiksikaan.

-Laura

Olen aina ajatellut, että esimies on se vanha kaiffari, joka kertoo, mitä tulee tehdä, mihin mennessä, ja jutun valmistuttua teilaa sen maanrakoon sekä antaa päätteeksi potkut. Tai korjausvinkkejä.

Tokihan ajattelin itsekin noudattaa tätä linjaa. Autan juttuaiheen miettimisessä, tarkkailen alaisten toimintaa, autan jos kysytään. Muuten annan palautetta ja vinkkejä vain tietyissä kohdissa. Tv-ryhmän esimiehenä nämä kohdat ovat spiikkien kirjoituksessa ja materiaalin editoinnissa. Lopuksi teilaan jutun, jos se on karsea.

Asetelma ei tällä kertaa ihan toiminut. Tai käytännössä toimi, jutut tehtiin ajallaan ja ne olivat ihan ok. Olin vaan itse työttömänä ryhmien kuvatessa juttujaan.

Vaihto-opiskeluaikanani sain jopa liikaakin oppia tv-juttujen teosta. Osaan mielestäni tehdä niitä nyt paremmin kuin koulumme opeilla. Olisin siis voinut olla nuorempien opiskelijoiden kanssa mukana kuvaamassa. Uskon, että laatu olisi ollut parempaa. Minulla olisi tällöin ollut myös tekemistä. Ajattelin silti, että minuun otetaan yhteys, jos apua tarvitaan. Eipä tarvittu.

Esimies, jos sinulla on aikaa, mikset auttaisi enemmän ja tekisit jutusta entistä paremman.

-Samppa

Esimiehenä toimiessani en voinut olla huomaamatta, että ajattelen toimiessani väistämättä pomoja, joiden alaisuudessa olen itse toiminut. Kaikilla työelämässä pyörineillä on varmasti ollut sekä paskoja että hyviä pomoja. Jälkeenpäin ajateltuna kaikista on varmasti hyötyä. Ainakin itse toimin varmasti jotenkin automaattisesti niin, että yritän mallintaa hyväksi havaitsemaani esimiesmallia.

Kerron nyt kokemuksiani hyvistä ja huonoista pomoista. Aloitan huonoista.

En ole vielä työskennellyt yhdenkään sadisti-narsisti-natsi-esimiehen kanssa, mutta silti joukkoon mahtuu huonompia tapauksia.

Huonoin esimieheni oli onneksi vielä ei-journalistisista tehtävistä. Häneltä puuttui johtamiskyky kaikessa mielessä. Hän istui kopissaan ottamatta mitään kontaktia alaisiin. Oikeasti työmaata johtivat aktiivisimmat alaiset, eivät esimies. Tällainen kopissaistuja ei millään muotoa motivoi työntekijää. Työpaikalla pystyi nukkumaan, jos siltä tuntui. Kerran tosin esimiehen esimies herätti minut…

Esimies ei myöskään omalla esimerkillään saanut alaisia innostumaan, koska ei osallistunut tavanomaisiin työtehtäviin lainkaan. Hänestä näki kilometrin päähän, ettei häntä kiinnosta.

Journalistisissa hommissa esimieheni ovat olleet ennen kaikkea hyviä toimittajia, joilta on myös oppinut valtavasti. Mielestäni tämä on nuorelle toimittajalle kaiken a ja o. On todella onni, jos päätoimittaja/toimituspäällikkö/toimitussihteeri on pitkän linjan toimittaja ja ennen kaikkea ammattilainen siinä. Johtamistaidot ovat mielestäni toisarvoinen seikka, mutta toki niitäkin tarvitaan.

Päätoimittajani ovat kai jotenkin ymmärtäneet, että ovat itsekin joskus olleet aloittelevia toimittajia. Liikaa ei ole vaadittu, mutta vastuuta on saanut kykyjen ja taitojen karttuessa lisää. Hyvä esimies ehkä lukee alaistaan aika hyvin ymmärtäen mihin tämä pystyy.

Hyvältä esimieheltä pystyy aina kysymään apua, mutta hyvä esimies myös kritisoi tarvittaessa.

Henkilökohtaisella tasolla hyvä esimies on kaveri, muttei liian läheinen. Siinä onkin haastetta.

-Santtu

Esimerkillisenä esimiehenä toimiminen oli kiva ja hauska kokemus. Syksyllä ei tullut kauheasti pyörittyä koululla. Kun päällimmäisenä mielessä on opinnäytetyö ja työttömyysputki, niin välillä unohtuu, että tässä koulussa on ihmisiä, jotka vasta opettelevat tiettyjä perusteita. Tässä tapauksessa radiotyön perusteita. Sen lisäksi, että nuorempia opiskelijoita on ilo auttaa, niin samalla tulee testattua kuinka hyvin kaksi vuotta sitten opetellut asiat ovat jääneet päähän.

Olen melko rento esimies omasta mielestäni, huolimaton, voisivat jotkut ilkeämmät sanoa. Yleisin kommenttini oli takuuvarmasti “Joo, ihan hyvä, mut muuta tota, tota ja tota.” En jaksa ruveta natseilemaan kauheasti äänentasoista, siinä esimerkiksi Sir Jörö on paljon parempi, joten autoin pääasiallisesti vain radiotöiden sisällön muokkauksessa.

Eikä ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa tehdä juttua. Toimivan rakenteen saa aikaan vaikka kuinka monella tapaa.

Kutsukaa minua idealistiksi ja haaveilijaksi, mutta kokemusteni mukaan pelolla ei pitkälle pötkitä.

Suvi

Jokainen pikkuisenkaan mediaa seurannut saatikka tutkinut immeinen on jossakin vaiheessa törmännyt nimeen Hjallis Harkimo. Äijä, jonka nenille ei hypitä ja inttämisessä et pärjää, ainakaan tv-kameroiden edessä. Onhan äijä tuntunut kovasti saavan aikaan, mutta millainen taustajoukko menestyneellä liikemiehellä on? Kun kovaa bisnestä alkaa tekemään voisi ajatella tekevänsä kaiken suunnittelusta rahan käärimiseen saakka ITSE, ainakin suurissa rakennusprojekteissa. Kukapa meistä ei haluaisi omistaa ja pyörittää hyvin menestyvää Areenaa kuten vaikka Harkimo.

Uusin Kodin Kuvalehti käsittelee Harkimon lapsuudenkodissa jo häärinyttä taloudenhoitajaa. Kyllä, tämä nainen aloitti työnsä jo Hjalliksen ollessa pieni ja on pysynyt hänen elämässään tähän päivään saakka. Menestyneen pomon takaa löytyi siis tavallinen nainen, taloudenhoitaja - jota ilman kovaakin kovempana mediassa toimiva mies ei olisi niin huoliteltu. ( eikä välttämättä myöskään yhtä menestynyt.)

Kuinka moni johtajana toimiva mies olisi päästänyt valtakunnan isoon naisten lehteen tekstin, jossa kodinhoitaja sanoo lukevansa pomon naiselämän - kyllä hänen alushousuistaan! Ensi lukemalta Hjallis sai minultakin pisteitä, ihanaa. Löytyihän se nallekarhu sieltä puvuntakin altakin. Jälkeenpäin kun ajattelin lehtijuttua alkoi kyynisyys ja muut epäilyt herätä. Mitä tämän mediatempauksen takana oikeastaan on? Onko Hjallis alkanut jo epäillä omaa johtaja-identiteettiään ja päättänyt hieman uudistautua.

Oman johtamistehtävän aikana tunteet vaihtelivat suuresti. Siinä yritin vain esittää kokenutta ja vaikutusvaltaista. Välillä hieman jännitti, 20 nälkäistä ja näsäviisasta pikku ykköstä kinkkisine kysymyksineen. Siinä olisi ujompi tarjonnut viis euroa jokaisesta kiltisti tehdystä työstä ja mukisematta tehdystä tekstin muokkauksesta. Jälkeenpäin yleisesti nousi ajatus siitä, millaista johtaminen olisi täysaikaisesti vuodesta toiseen.

Jos jotain toisten johtaminen opetti, niin sen ettei minulla tarvitse haaveilla johtajan pehmeästä penkistä hillittömän kattohuoneistoin ylimmässä kerroksessa. Olen seurannut, kuinka tuttavapiirin pomot ovat tuskailleet erottamisien suhteen, kun työntekijän ryyppyputki venyi viikosta toiseen. Jokainen haluaisi olla pomonakin hyvä jätkä, mutta kuinka toimia vaikeissa tilanteissa. Entä silloin, kun työsuhde täytyy purkaa lopullisesti.

Mukavuusalueen reunoilla kieppumisesta huolimatta, voisin herätä yhtenä aamuna Hjallis Harkimona. Laittaa kodinhoitajan silittämät kalliit bokserit ja kauluspaidan päälle. Juoda aamukahvin, joka olisi valmistettu vastajauhetuista pavuista. Valita autokokoelmasta päivän mielialaan sopiva auto ja hurauttaa töihin. Kutsua kaikki aamupalaveriin, ja huutaa edes yhdelle päin naamaa SÄ SAAT POTKUT!

Liisa T.

Varsinkin viimeisen parin vuoden aikana olen ollut hyvin monen erilaisen johtajan alaisuudessa; joissakin organisaatioissa jopa niin kaukaisena puurtajana, ettei hänellä ole minusta minkäänlaista kuvaa, saati että itse tietäisin miltä johtajani näyttää. Esimiehen käskyt kaikuvat työmuurahaisille jostain galaksien toiselta puolelta, ja me alempana olevat teemme työtä käskettyä mutisematta. Vai teemmekö?

Monet kerrat suorittaessani älyttömiä perse edellä puuhun - työtehtäviä olen miettinyt, kuka minua johtaa ja mistä kyseinen ihminen on taitonsa lopulta oppinut. Mutta ihmettely tai valittaminenkaan ei usein auta; useissa organisaatioissa olen vain “se tollo kesätyöläinen”, jolla ei firman pyörityksessä ole pitkässä juoksussa välttämättä minkäänlaista virkaa. Tai näin voisi helposti luulla.

Itse olen monet kerrat hymyillyt korkealta tulleille käskyille ja miettinyt, onko vika minussa vai johtajissani. Olen pysähtynyt miettimään oikein toden teolla, onko tehtävänantojen ristiriitaisuus omaa jukuripäisyyttäni ja nuoruuden tyhmyyttäni, vai ovatko ylhäältä annetut käskyt oikeasti yksinkertaisesti vain tolloja. Hyvin monet kerrat olen tullut siihen tulokseen, että muna voisi sittenkin olla kanaa viisaampi. Vaan kenellekäs palautteesi annat? Eräässäkin työpaikassa menestyin vahingossa esimiestäni paremmin, ja ansiostani asiat lähtivät rullaamaan ennätysnopeudella. Ikävä kyllä esimieheltäni ei sadellut kiitosta, vaan päinvastoin pelkkää vittuilua. Kaikki tiesivät kenelle kiitos kuuluu, mutta kiitosta ei koskaan tullut. Ei edes työtodistuksen muodossa.

Varsinkin isoissa organisaatioissa johto tuntuu usein karkaavan kauas todellisuudesta. Siivoustöitä johtavat eivät ole lianneet käsiään vessansiivoukseen vuosikymmeniin, eivätkä suurten mediafirmojen pomot tunnu käyttäneen kuvankäsittelyohjelmia sitten Windows 95:n Paint-ohjelman julkaisupäivän. Silti he tietävät enemmän, ja heitä täytyy kuunnella ja totella. Siitäkin huolimatta, että kaikki tietävät heidän olevan väärässä.

Olen monesti pohtinut, että suurena pukujohtajana olisin askeleen ovelampi. Soluttautuisin itse firmaani työläiseksi, leikkisin tavallista rivityöläistä ja katsoisin mitä yhtiössäni oikeasti tapahtuu. Juoruilisin tupakkipaikalla yhtiön kuumimmat juorut, päivittelisin toimimattomia byrokratian koukeroita pullakahveilla ja perjantaivirkistyksessä pienessä kuohuviinihumalassa haukkuisin työkavereiden kanssa kilpaa esimiehiä.

Samalla myös näkisin, miten firmaani voi kehittää, ketkä ovat oikeasti hyviä työntekijöitä ja ketkä hidastavat toimintaa. Selviäisi, mitä rivityöläinen on johtotavoistani ja firman asioista mieltä. Hyvin usein pieni työläinen hahmottaa asioita paljon kokonaisvaltaisemmin kuin mitä huipulta ehkä kykenee edes näkemään. Liiankin usein firman asioita pitävät koossa ne henkilöt, joiden nimiä usein harva esimies edes tietää - vaikka niiden nimien tavaaminen mieleen voisi todellakin olla fiksuinta mihin esimies asemassaan pystyy.

- Terhi